Suuren urheilujuhlan tuntua

Ken väittää, etteivät taiteilijat piittaa penkkiurheilusta ei ollut paikalla kesäkuun viimeisenä torstaina herranvuonna 2012, kun Särön residenssi suorastaan pursuili sporttista tunnelmaa.

Tunnelmaan virittäytymisessa olivat olennaisena osana paitsi virvokkeet, myös halpakaupan laarista ongitut rekvisiitat, kuten euron meikkipuikko henkisen kotimaan väreissä.

Schwarzwaldin omat tyttäret Ulrike ja Hannelore kisatunnelmissa: Deutschland, Deutschland, über alles!

Seitsemännellä yrityksellä pääsimme vihdoin välilöihin kameran itselaukaisijan kanssa, kylläpä taas hampaita naurattaa! Menossa mukana ihanat kämppikset Aku ja Emma.

Alkuperäisenä ja kunnianhimoisena tavoitteena oli alkupohjustusten jälkeen selvittää tie Brandenburger Torin ja Tiergartenin suuntaan ja päästä seuraamaan peliä joltakin isolta screeniltä, joita kaupungissa tuolloin riitti. Mutta koska hyvilläkin suunnitelmilla on toisinaan tapana kosahtaa, saati sitten huonoilla, niin kävi nytkin.

Polizei olikin laittanut ns. pääkallopaikan sulki ja kiinni valtavan yleisömäärän vuoksi ja jäimme lehdelle soittelemaan. Lopputulemana ajauduimme telsun ääreen johonkin Hauptbahnhofin kahvila-ravintoloista ja ehdimme näkemään pelin viimeiset kymmenen minuuttia - kuten myös Saksan ainoan maalin.

Alkuasukkaita jännittää.

"Me on niin hävitty tää peli."

Turpiin tuli Italian pojilta niin jotta tukka taipui, mutta emme suinkaan antaneet sen latistaa tunnelmaa aivan pohjamutiin asti.

Suklaapatukan kääreestä löytyneet komeat pojat piristivät ainakin Hanneloren mieltä.

Noh, Aku-setä oli vähän apeampi.

Päätimme hukuttaa murheet Kreuzbergin hämyisiin juottoloihin ja kävimme mm. tarkistamassa Trinkteufel-rokkibaarin, jota muuan alkuasukas oli meille jo ehtinyt suositella. Rouhee mesta eli just hyvä.

Matkalla yöbussille hoksasimme tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä: kiinalainen noutoruokala mainosti china boxia eli leffoista tuttua pahviplodjullista nuudelihässäkkää kohtuulliseen 2,90 euron hintaan. Eikun boksit ja puikot käteen ja pieni evästauko.

Yöbussissa oli aikaa mm. taidevalokuvata:

Kotimatkalla totesimme, ettei ollut vielä aika tuutulaulun ja heilahdimme sisään Koloniestrassella sijaitsevan Cafe Samatan avoimen kutsuvasta ovesta. Residenssin nettisivuilla baaria luonnehditaan paikaksi, jonne astuminen vaatii erikoista mieltä. Sitähän meillä todellakin oli, kuin myös italialaisten (nuorten) miesten seurueella, joka vähän turhankin innokkaasti halusi tehdä tuttavuutta Suomen joukkueen kanssa. Emme kuitenkaan huolineet mafiosoa jatkoille sinnikäästä yrityksestä huolimatta, vaan kaivauduimme kaljojen jälkeen turvallisesti kotipesän pehmeään syleilyyn.

Italia saattoi voittaa Saksan, mutta Suomelta se otti nekkuun kuusnolla.

Eräänä päivänä Kreuzbergissa

 

Kreuzberg, tuo Weddingin lisäksi yksi turisteille vaarallisimmista kaupunginosista, mikäli Roman Schatzin Berliini-opasta on uskominen.

Höpötihöpsis Roman, sanon minä.

Koska satunnainen eksyminen mahtaviin paikkoihin kuuluu Berliinissä asiaan, löysin Kreuzbergista Kunst Quartier Bethanien, vanhaan sairaalaan perustetun kulttuurikeskuksen, joka kätki kattonsa alle niin näyttelytiloja kuin taidekoulujakin.

Jos siitä olisi jotain hyötyä, saattaisin olla tästä(kin) ihan pikkuisen kateellinen.

Onnea yhdeksällä eurolla

En halua ajatella, kuinka paljon turhaa tavaraa olen elämäni varrella hankkinut. Enimmäkseen vaatteita ja asusteita, niitä ihankivoja ja kunsaihalvalla  ja postimyynnistätilasin enkäjaksanutpalauttaa. Ahdistuin ja päätin, että hankkiudun eroon turhista räteistä enkä enää huoli kaappiini mitään, mikä ei täysin palkein kilju nimeäni vaatekaupan rekissä.

Tajusin, etten ollut ostanut suurinta osaa tavaroista todelliseen tarpeeseen vaan täyttääkseni jotain henkistä vajetta, ollakseni toisenlainen ihminen, parempi sellainen. Eikä mikään ostaminen kuitenkaan minua sellaiseksi tehnyt.

Mutta sitten, sitten kun kohtaa jotain sellaista, mikä suorastaan hyppää syliin näyteikkunasta, on tartuttava hetkeen.

Hanf Hausin ikkunasta ne katsoivat minua. Ja huusivat nimeäni, palosireenin lailla.

Tällaiset minulla oli pienenä tyttönä ja vähän isompanakin tyttönä, kunnes tein kardinaalimokan ja uhrasin ne omiksi näyttämökengikseni kesäteatterissa. Eikä niistä syksyllä ollut enää mitään jäljellä.
Siitä saakka olen silmännurkastani tiiraillut uutta paria, sitä löytämättä. 
Sydän pamppaillen etsin katseellani hyllystä oikeaa väriä ja kokoa, mustia oli kokoa 39 ja 41. Perkele. Nelikymppinen puuttuu välistä. Noh, sovitetaan pienempää jos se vaikka sopisi.

Ja ne olivat TÄYDELLISET.

Pikkutytön kengissä on aikuisen naisenkin askel kevyt.