Toinen täydellinen sunnuntai

Mikä on vielä hienompaa kuin lappeenrantalainen Berliinissä?

No tietysti kaksi lappeenrantalaista Berliinissä.

Viikko on oikein sopiva aika viettää omassa, ylhäisen ylellisessä yksinäisyydessä. Sitten alkaa jo kaivata seuraa, muttei tietenkään mitä tahansa, vaan sitä omaa sielunsiskoa, jonka kanssa piuhat kulkee samoja, vinksahtaneita reittejä. Ja sieltä hän tulikin lentokoneen mukana, ihana Susanna.

Olin buukannut ohjelmanumeron ystäväni ensimmäisen Berliinipäivän kunniaksi: opastettu kierros Spreeparkissa, hylätyssä huvipuistossa Plänterwaldissa. Kohde, jonne rappioromantiikan ystävänä suorastaan himoitsin päästä tirkistelemään. Kaiken piti olla kunnossa: liput varattu ja oikeat liikenneyhteydet tsekattu: ensin ratikalla Bornholmer Strasselle, siitä näpsäkästi S-Bahnilla Plänterwaldin asemalle ja loput kävellen.

Kaikki näytti hienolta. Paperilla. Jos on liikkeellä puolitoista tuntia ennen tapahtuman alkua, kaiken järjen mukaan sen pitäisi riittää. Suurkaupungissakin.

Ei riittänyt.

Jokainen juna, jolla yritimme päästä määränpäähän, ilmoittikin seuraavan aseman olevan linjan endstation. Teimme siis matkaa yksi pysäkinväli kerrallaan, töhien itsemme alkumetreillä vielä väärään junaan, joka palautti meidät tylysti edelliselle asemalle. Yksi asemanväli kuljettiinkin bussilla, kun junayhteys ei jostain mystisestä syystä ollut lainkaan toiminnassa.

Olisi itkettänyt, ellei olisi naurattanut niin paljon. S-Bahn sai täten suomineidoilta uuden nimen: ÄÄS-Bahn.

Kierros olisi alkanut klo 16.00. Jalkamme tavoittivat Plänterwaldin asemalaiturin klo 16.30, josta oli vielä noin kymmenen minuutin apostolinkyyti määränpäähän. Totesimme, että kuulkaas rouvat, me on niin hävitty tää peli ja istuimme kaikessa rauhassa asemaravintolan pöytään rauhoittaville keskiolusille.

Hyvä olut, parempi mieli, totesivat Hannelore ja Ulrike ja jatkoivat kevein askelin matkaa kohti puistoa. Huvipuistoalueelle ei tietenkään omin päin ollut mitään asiaa, mutta puiston portilta oli juuri sopivasti lähdössä Parkbahn, jolla kahden euron sopuhintaan sai heittää vartin rundin puiston ympäri ja nauttia rappiotunnelmasta koko rahan edestä. Luottamuksemme junamatkailuun ei ollut sillä hetkellä parhaimmassa mahdollisessa hapessa, mutta uskaltauduimme kuitenkin kyytiin.

Junamatkalla näimme myös sen kierrosporukan, josta loistimme poissaolollamme. Tylsistyneitä ilmeitä oli naamoilla, eli ihan tyhmää niillä oli, meillä paljon kivempaa.

Otimme tilanteen kehoituksena tuhlata kierroslipuista säästyneet rahat parhaimmalla mahdollisella tavalla, eli ruokaan ja juomaan. Bratwursti oli kuumaa, sämpylä pehmeää ja sinappi väkevää, eli just hyvä. Mutta Becksin Green Lemonia älköön kukaan koskaan erehtykö tilaamaan, ei ole ihmisravinnoksi tarkoitettu se juoma ollenkaan.

Poispäin kävellessä, rapsakassa vesisateessa päätimme viimeistellä puistokokemuksen ainoalla oikealla tavalla: puskapissalla teinimäisen hervottomasti kikatellen Plänterwaldin tuuheassa metsikössä muovikuusia muistuttavat havupuut suojanamme. Aina ei aamulla herätessä tiedä, mihin sitä vielä illalla kyykistyy.

Paluumatkalla koimme velvollisuudeksemme nauttia vielä yhdet asemaravintolassa, koska Susu oli sanonut sieltä edellisen kerran lähtiessämme auf wiedersehen. Kyllä suomalainen on sanansa mittainen, totesimme ja nautimme paikan Haarikka-pubimaisesta tunnelmasta tuopillisten verran.

Tarinan opetus: Berliinissä voi tehdä suunnitelmia, mutta lopulta Berliini on se joka päättää, mitä tehdään.

Ja usein Berliini tietää paremmin, mikä sinulle on hyväksi, juuri nyt.


EDIT: Jälkikäteen ajateltuna päivän tapahtumat olisi voinut ennustaa jo tämän Spreeparkista saapuneen meilin perusteella:

Juhannusneitoilua

Kuinka voit olla juhannuksen poissa Suomesta, yksin Berliinissä?

Useampikin ihminen kysyi tätä minulta kuulleessaan matkani ajankohdan. Kohautin harteitani hämmentyneenä: ihan hyvin. Mikä se juhannus nyt on, yksi pitkä viikonloppu jolloin grillataan, poltetaan roskia ja juodaan laiturinnokassa kaljaa. Onhan näitä nähty ja toivottavasti tullaan näkemäänkin, kai nyt yhden sellaisen voi olla jossain muuallakin.

Sitä paitsi huomasin, että juhannus tulee joka tapauksessa suomitytön luo, vaikka tämä olisi jossain muualla. Helsinki FRESH Exhibitionin yhteydessä Direktorenhausissa järjestettiin Finnish Midsummer Party sisältäen grillausta, saunomista ja rentoa meininkiä. Mikäs sen parempaa, ajattelin ja pakkasin kassiin tarvittavat tykötarpeet: pyyhkeen, makkaraa, sinappia ja kaljaa.

Paikalla oli iltapäivällä ehkä kourallinen väkeä. Olin henkisesti varautunut ihmispaljouteen, johon voisin näppärästi soluttautua tarvitsematta ryhtyä sen kummemmin sosiaaliseksi. Nyt tunsin itseni yksinäiseksi friikiksi, joka ei pystynyt edes alkeellisimpaan small talkiin. Hengailin paikalla hetkisen, tungin naamaani viipaleen tarjolla ollutta mustikkapiirakkaa (tosi hyvää, kiitos) ja hivuttauduin takavasemmalle, tallaten Spree-joen vartta pitkin kohti Jannowitzbrückea. Istuuduin penkille, avasin kaljan ja totesin, että nämä yhden naisen juhannusjuhlat alkavat NYT. Töttöröö.

Avasin makkarapaketin, dippasin kylmää kabanossia sinappipurkkiin, hörppäsin lämmintä kaljaa päälle ja ajattelin, että tässä hetkessä on joko jotain äärimmäisen säälittävää tai hillittömän hienoa. Päätin valita niistä jälkimmäisen.

Seuraavaksi hyppäsin S-Bahniin ja päätin kyyditä itseni Friedrichshainiin. Vaeltelin pitkin katuja ja pistäydyin pikkuputiikeissa hypistelemässä kauniita tavaroita, kunnes päädyin Boxhagenerplatzin puistoon, joka oli täynnä kauniista kesäillasta nauttivaa kansaa. Seurasin aborginaalien esimerkkiä, ostin kulmakioskista oluen ja sipsejä ja vein itseni juhannuspiknikille.

Suljin silmät, annoin auringon lämmittää poskipäitä ja kuuntelin vieraalla kielellä soljuvaa puhetta ympärilläni. Tajusin, että tämä oli se juhannusjuhla, mitä juuri nyt tarvitsin ja mihin kykenin. Ihmisiä ympärillä, mutta silti yksin ja ihan omassa rauhassa.

Päätin panostaa huolella epäsuomalaisen juhannusaattoni viimeistelyyn ja vein itseni aterioimaan keskelle itäberliiniläisiä betonipytinkejä, Frankfurter Torille meksikolaiseen ravintolaan: quesadillas con carne, bitte. Jos siinä on reilusti guacamolea ja ranskankermaa, se ei voi olla pahaa. Varsinkaan, jos sen saa huuhdella alas kylmällä Coronalla.

Oli se melkein yhtä hyvää kuin uudet perunat.

Samaan aikaan Prenzlauer Bergissä

Hukassa on hyvä paikka

Sateinen päivä Berliinissä. Nyt varmasti tuntuu paremmalta niistäkin, joita tämä leuhotus on jo alkanut vituttaa. Paitsi että eivät he varmaankaan näitä lue, tai sitten ovat masokisteja. Ja minkäs minä taas sille mahdan.

Kun sateessa tallaaminen ei innosta muttei huvita olla koko päivää sisälläkään, voi tehdä oman turistikierroksen huristelemalla julkisilla kulkuvälineillä ja töllätä maisemia. S-Bahnin linjat 41 ja 42 kiertävät ympyrälenkin keskusta- eli A-vyöhykkeen ympäri, aikaa kierrokseen menee noin tunti.

Residenssiä lähin rengasreitin asema on Gesundbrunnen, jonne pääsee kätevästi U-Bahnilla Osloer Strasselta. Opasteita seuraten on helppo löytää oikea raide, kunhan ensin päättää kumpaan suuntaan raidetta haluaa lähteä kiertämään. 

Tai sitten voi tehdä niin kuin minä ja juosta kiireessä väärään junaan. Ja päätyä tänne. 

 

Laskettelin ihan iloisesti useamman pysäkinvälin, ennen kuin tajusin olevani menossa täysin väärään suuntaan. Noh, vähän ihmettelinkin että aika jännä miten äkkiä muuttuu keskusta tällaiseksi omakotitalolähiöksi. Jäin pois Karowin asemalla ja onnistuin kaikkien fysiikan lakien vastaisesti sohimaan itseni VIELÄ KERRAN väärään junaan. Ja siinä sitä oltiinkin Schönerlindessä, keskellä peltoa ja tuulivoimaloita. Ei puuttunut kuin se lännenelokuvista tuttu hiekkatiellä pyörivä preeriapallo (mikä sen oikea nimi on???)

Ehkä tämä oli kohtalo, paikan nimi tarkoittanee vapaasti käännettynä kauniimpi lehmus. Nii tul haikiast Karjalan tyttärelle se oma lehmuste kaupunki mielee! Ja helvetin pitkältä tuntui se vartti, minkä seuraavaa junaa odotin. Tajusin myös ajaneeni vahingossa pummilla, koska viikkolippuni oikeutti ainoastaan AB-vyöhykkeille ja Lehmuksela oli juuri sopivasti C:n puolella. Onneksi ei tullut tarkastajaa.

Karowin asemalla oli hetki aikaa tutustua snacksiautomaatin tarjontaan. Saako olla sipsejä tai suklaata vai mielummin kortsuja tai raskaustesti?

Mitä täältä ei saa, sitä ei tarvitse. Ja eksyvä löytää aina perille, lopulta myös oikealle raiteelle.

Maanantaihaahuilua, osa 2

Kun jalat ovat jo tohjona kävelemisestä mutta pää ei anna jäädä paikoilleen makaamaan, mitä silloin tehdään? Ajetaan lisää ratikalla ja ihaillaan vaikkapa itäsaksalaista arkkitehtuuria.

Päiväretken jälkeen suoritin kämpällä välikuoleman ja loikkasin M13:n kyytiin, päämääränä päätepysäkki ja Friedrichshain, josta arvelin löytyvän jonkin mukavan paikan, jossa ravita itseään. Sellainen löytyi Grünbergerstrasselta, jossa vietinkin vähän enemmän aikaa kuin oli tarkoitus, kun koko päivän kaupunkia otteessaan pitänyt hautova helle tulostui raivokkaaksi sadekuuroksi.

Esteri soi antejaan varmaan melkein tunnin, minä istuin terassilla katoksen alla jalat kuivana imuroiden Berliner Weissea ja mietin, että voisi kai sitä olla hullumminkin.

Teenjuojia sanotaan teeskentelijöiksi, mutta tämä jälkkäriksi nautittu tuoreista mintunlehdistä haudutettu juoma kannustaa ainakin minua ajoittaiseen feikkailuun, jos sen varjolla saa juoda jotain näin hyvää.

Lasi oli niin kuuma, että jouduin kaivaamaan kassista huivin ja käyttämään sitä patalappuna, jotta homma onnistui. Varmaan keittiöstä olisi saanut pyydettäessä patakintaan, en tohtinut kysyä.

Maanantaihaahuilua, osa 1

Kun mahdollisuuksia on liikaa, ei osaa enää päättää, mitä tekisi. Astuin aamulla ulos ovesta helteiselle Koloniestrasselle suunnitelmanani ainoastaan mennä sinne, minne nenä näyttää. Se näytti ratikkapysäkille.

Käpsyttelyä Prenzlauer Bergissä, läkähdyttävän kuumuuden pakenemista ostoskeskuksen uumeniin, pientä ostostelua, iso italialainen kasvis-juustoleipä joka oli viedä tajun ja pikapyrähdys Alexanderplatzin hulinassa. Niistä on päämäärätön maanantai tehty.

Ja tietysti Berliini-kliseiden perintöprinsessasta, valokuvausautomaatista. Ja tottakai miekin siihen menin, kun kerran kohalle sattui.

Puuteria olisi tuo pirkko voinut hikiseen naamaansa vähän tussauttaa, vaan olisiko merkittävästi auttanut. Kyllä siitä tunnelma kumminkin välittyy.

P.S. Susu, kun tuut tänne niin me NIIN käydään ottamassa kaverikuva.