Suuren urheilujuhlan tuntua

Ken väittää, etteivät taiteilijat piittaa penkkiurheilusta ei ollut paikalla kesäkuun viimeisenä torstaina herranvuonna 2012, kun Särön residenssi suorastaan pursuili sporttista tunnelmaa.

Tunnelmaan virittäytymisessa olivat olennaisena osana paitsi virvokkeet, myös halpakaupan laarista ongitut rekvisiitat, kuten euron meikkipuikko henkisen kotimaan väreissä.

Schwarzwaldin omat tyttäret Ulrike ja Hannelore kisatunnelmissa: Deutschland, Deutschland, über alles!

Seitsemännellä yrityksellä pääsimme vihdoin välilöihin kameran itselaukaisijan kanssa, kylläpä taas hampaita naurattaa! Menossa mukana ihanat kämppikset Aku ja Emma.

Alkuperäisenä ja kunnianhimoisena tavoitteena oli alkupohjustusten jälkeen selvittää tie Brandenburger Torin ja Tiergartenin suuntaan ja päästä seuraamaan peliä joltakin isolta screeniltä, joita kaupungissa tuolloin riitti. Mutta koska hyvilläkin suunnitelmilla on toisinaan tapana kosahtaa, saati sitten huonoilla, niin kävi nytkin.

Polizei olikin laittanut ns. pääkallopaikan sulki ja kiinni valtavan yleisömäärän vuoksi ja jäimme lehdelle soittelemaan. Lopputulemana ajauduimme telsun ääreen johonkin Hauptbahnhofin kahvila-ravintoloista ja ehdimme näkemään pelin viimeiset kymmenen minuuttia - kuten myös Saksan ainoan maalin.

Alkuasukkaita jännittää.

"Me on niin hävitty tää peli."

Turpiin tuli Italian pojilta niin jotta tukka taipui, mutta emme suinkaan antaneet sen latistaa tunnelmaa aivan pohjamutiin asti.

Suklaapatukan kääreestä löytyneet komeat pojat piristivät ainakin Hanneloren mieltä.

Noh, Aku-setä oli vähän apeampi.

Päätimme hukuttaa murheet Kreuzbergin hämyisiin juottoloihin ja kävimme mm. tarkistamassa Trinkteufel-rokkibaarin, jota muuan alkuasukas oli meille jo ehtinyt suositella. Rouhee mesta eli just hyvä.

Matkalla yöbussille hoksasimme tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä: kiinalainen noutoruokala mainosti china boxia eli leffoista tuttua pahviplodjullista nuudelihässäkkää kohtuulliseen 2,90 euron hintaan. Eikun boksit ja puikot käteen ja pieni evästauko.

Yöbussissa oli aikaa mm. taidevalokuvata:

Kotimatkalla totesimme, ettei ollut vielä aika tuutulaulun ja heilahdimme sisään Koloniestrassella sijaitsevan Cafe Samatan avoimen kutsuvasta ovesta. Residenssin nettisivuilla baaria luonnehditaan paikaksi, jonne astuminen vaatii erikoista mieltä. Sitähän meillä todellakin oli, kuin myös italialaisten (nuorten) miesten seurueella, joka vähän turhankin innokkaasti halusi tehdä tuttavuutta Suomen joukkueen kanssa. Emme kuitenkaan huolineet mafiosoa jatkoille sinnikäästä yrityksestä huolimatta, vaan kaivauduimme kaljojen jälkeen turvallisesti kotipesän pehmeään syleilyyn.

Italia saattoi voittaa Saksan, mutta Suomelta se otti nekkuun kuusnolla.

Lunch Beat eli cryin' at the discoteque

Yksin kaupungissa seikkaillessani eksyin yhtenä päivänä Prenzlauer Bergin Kulturbrauereihin eli vanhaan panimoon saneerattuun kulttuurikeskukseen, jonka katon alla on mm. galleriaa, teatteria, klubeja ja leffateatteri. Kadehtittavan mahtava paikka. Turisti-infon tiskin takaa löytyikin yllättäen suomalainen opas, asia selvisi tietenkin vasta kun olimme tovin kommunikoineet hieman kömpelösti englanniksi. Siinä kotimaan kielellä jutustellessamme hän lykkäsi kouraani seuraavana tiistaina järjestettävän Lunch Beatin flyerin.

Tirskahdin ja tungin lapun laukkuun. Lounasdisko, okei joo. Täähän on se ruotsalaisten keksimä juttu, jota Nelosen Hyvissä ja huonoissa uutisissa taannoin pilkattiin oikein olan takaa. Ei taida taipua suomiplikan pirtaan nyt tämä juttu.

Illalla asunnolla selailin esitenippua ja jäin tuijottamaan flyeria. Jumalauta, nythän ollaan Berliinissä eikä Lappeenrannassa. Tottakai me mennään lounasdiskoon. Kun Susu saapui kaupunkiin, ilmoitin hänelle asian ja hän otti tiedon vastaan ilmekään värähtämättä. Joo, tottakai mennään.

Ja me mentiin.

Lounasdiskon idea on simppeli. Ruokatunnin voi viettää tylsän lounasravintolan sijaan diskossa tanssien ja samalla jotain pientä nakerrellen. Jotain pientä tarkoitti tässä tapauksessa smoothieta, Raw Bite-välipalapatukkaa sekä ruotsalaista näkkileipää, voita ja paksuja kermajuustosiivuja sekä pullovettä. 

Idea on niin pöhkö, että se on jo nerokas.

Ja ai perkele, että oli mahtavaa.

Jorasin itseni hikeen Jennifer Lopezin ja Aretha Franklinin tahdissa, nojasin baaristiskiin, haukkasin näkkäriä ja mietin että olen niin onnellinen että kohta pää räjähtää. Sitten pitikin nieleskellä ihan vähän itkua, hyvää sellaista.

Että tänne asti piti tulla, Berliiniin heilumaan hämärään klubiin keskellä päivää ja syömään näkkäriä tajutakseen sen, miten mahtavaa tämä elämä on.

Niin, joskus se ihmismieli vaan vaatii vähän järeämpiä otteita.

----------------------------------------

Lisää kuvia tapahtumasta täällä. Tarkkasilmäiset voivat bongata suomineidot ainakin yhdestä räpsystä.

Lopunajan matkatoimistoja

Itse ehkä miettisin kahdesti, olisiko hyvä idea varata reissu täältä:

Hitlerin oma matkatoimisto?

Sokkolihaa

Lidlin bratwurstia voi grillata kotipihallakin, joten jos Berliiniin mennään niin kyllä pitää olla erikoismeininkiä. Ja siitähän ei tässä kylässä ole puutetta.

Berliini on vastakohtien kaupunki: keskiviikkopäivä alkoi retkellä tv-torniin, josta näkyi kauas ja päättyi täydelliseen pimeyteen.

Unsicht Bar on ravintola, jossa syödään täysin pilkkopimeässä. Kuulostaa juuri niin friikiltä, kuin se oikeasti on.

Tyttärien ravintolaretken alku ei ollut ihan süper, kun hc-vesisade yllätti pikkukengissä kipittelevät oman elämänsä Carrie Bradshawt. Kiinantossu hörppäsi wasseria ihan reilusti, mutta sisätiloissa oli onneksi aikaa tohvelia kuivatella.

Homma menee siten, että aulabaarissa (jossa on valot, natürlich) valitaan ensin menu ja ruokajuomat. Nämä pirkot päättivät painaa satanen lasissa loppuun asti joten valitsimme kolmen ruokalajin yllätysmenun, jonka sisällön saa halutessaan selville ruokailun päätteeksi. Sitten vain odotellaan omaa tarjoilijaa, joka tulee noutamaan seurueen salin puolelle. Omaan pöytäämme siirryimme kolme pientä elefanttia-tyyppisessä jonomuodostelmassa, kädet toistemme hartioilla ja tarjoilija luonnollisestikin joukon ensimmäisenä.

Seuraavat pari tuntia katseltiinkin sitten tällaista näkymää. 

Siellä ei näe mitään, ei yhtään mitään.

Tarjoilija kertoo koko ajan, mitä tapahtuu: neuvoo, missä kohtaa ovat ruokailuvälineet, lasit ja juomat ja annoksia tuodessaan ilmoittaa tulostaan. Muuten pärjäilläänkin ihan itse ja kaadetaan juomatkin omatoimisesti lasiin, tai pöydälle. Harvemmin on tullut uitettua sormea viinilasissa, mutta nyt on sekin koettu. Samoin hampaiden kaivelu hammaslangalla rumasti keskellä ravintolaa.

Päräyttävää.

Ruoka oli herkullista ja iso osa elämystä oli tietysti yrittää arvata, mitä lautasella on. Sen verran on tullut erilaisia makuja lapattua suuhun elämän aikana, että sitä luulisi tunnistavansa niistä melko monta, mutta kyllä sattui pari noloa mokaa, kun totuus menusta meille selvisi illan päätteeksi. Ei kuitenkaan paljasteta niitä tässä, ettei spoilata kokemusta tulevilta ravintolavierailta.

Ilmaista lysti ei ollut, mutta ehdottomasti joka pennin arvoista. Suositellaan lämpimästi kaikille muille paitsi ruokavammaisille ja pahasti paniikkihäiriöisille. Ja ruokavammaisuudella ei tarkoiteta tässä tapauksessa erityisruokavalion omaavia, vaan heitä jotka eivät voi syödä sellaista mitä eivät tunnista tai joilla on ongelmallinen suhde ruokaan tai elämään yleensä.