Toinen täydellinen sunnuntai

Mikä on vielä hienompaa kuin lappeenrantalainen Berliinissä?

No tietysti kaksi lappeenrantalaista Berliinissä.

Viikko on oikein sopiva aika viettää omassa, ylhäisen ylellisessä yksinäisyydessä. Sitten alkaa jo kaivata seuraa, muttei tietenkään mitä tahansa, vaan sitä omaa sielunsiskoa, jonka kanssa piuhat kulkee samoja, vinksahtaneita reittejä. Ja sieltä hän tulikin lentokoneen mukana, ihana Susanna.

Olin buukannut ohjelmanumeron ystäväni ensimmäisen Berliinipäivän kunniaksi: opastettu kierros Spreeparkissa, hylätyssä huvipuistossa Plänterwaldissa. Kohde, jonne rappioromantiikan ystävänä suorastaan himoitsin päästä tirkistelemään. Kaiken piti olla kunnossa: liput varattu ja oikeat liikenneyhteydet tsekattu: ensin ratikalla Bornholmer Strasselle, siitä näpsäkästi S-Bahnilla Plänterwaldin asemalle ja loput kävellen.

Kaikki näytti hienolta. Paperilla. Jos on liikkeellä puolitoista tuntia ennen tapahtuman alkua, kaiken järjen mukaan sen pitäisi riittää. Suurkaupungissakin.

Ei riittänyt.

Jokainen juna, jolla yritimme päästä määränpäähän, ilmoittikin seuraavan aseman olevan linjan endstation. Teimme siis matkaa yksi pysäkinväli kerrallaan, töhien itsemme alkumetreillä vielä väärään junaan, joka palautti meidät tylysti edelliselle asemalle. Yksi asemanväli kuljettiinkin bussilla, kun junayhteys ei jostain mystisestä syystä ollut lainkaan toiminnassa.

Olisi itkettänyt, ellei olisi naurattanut niin paljon. S-Bahn sai täten suomineidoilta uuden nimen: ÄÄS-Bahn.

Kierros olisi alkanut klo 16.00. Jalkamme tavoittivat Plänterwaldin asemalaiturin klo 16.30, josta oli vielä noin kymmenen minuutin apostolinkyyti määränpäähän. Totesimme, että kuulkaas rouvat, me on niin hävitty tää peli ja istuimme kaikessa rauhassa asemaravintolan pöytään rauhoittaville keskiolusille.

Hyvä olut, parempi mieli, totesivat Hannelore ja Ulrike ja jatkoivat kevein askelin matkaa kohti puistoa. Huvipuistoalueelle ei tietenkään omin päin ollut mitään asiaa, mutta puiston portilta oli juuri sopivasti lähdössä Parkbahn, jolla kahden euron sopuhintaan sai heittää vartin rundin puiston ympäri ja nauttia rappiotunnelmasta koko rahan edestä. Luottamuksemme junamatkailuun ei ollut sillä hetkellä parhaimmassa mahdollisessa hapessa, mutta uskaltauduimme kuitenkin kyytiin.

Junamatkalla näimme myös sen kierrosporukan, josta loistimme poissaolollamme. Tylsistyneitä ilmeitä oli naamoilla, eli ihan tyhmää niillä oli, meillä paljon kivempaa.

Otimme tilanteen kehoituksena tuhlata kierroslipuista säästyneet rahat parhaimmalla mahdollisella tavalla, eli ruokaan ja juomaan. Bratwursti oli kuumaa, sämpylä pehmeää ja sinappi väkevää, eli just hyvä. Mutta Becksin Green Lemonia älköön kukaan koskaan erehtykö tilaamaan, ei ole ihmisravinnoksi tarkoitettu se juoma ollenkaan.

Poispäin kävellessä, rapsakassa vesisateessa päätimme viimeistellä puistokokemuksen ainoalla oikealla tavalla: puskapissalla teinimäisen hervottomasti kikatellen Plänterwaldin tuuheassa metsikössä muovikuusia muistuttavat havupuut suojanamme. Aina ei aamulla herätessä tiedä, mihin sitä vielä illalla kyykistyy.

Paluumatkalla koimme velvollisuudeksemme nauttia vielä yhdet asemaravintolassa, koska Susu oli sanonut sieltä edellisen kerran lähtiessämme auf wiedersehen. Kyllä suomalainen on sanansa mittainen, totesimme ja nautimme paikan Haarikka-pubimaisesta tunnelmasta tuopillisten verran.

Tarinan opetus: Berliinissä voi tehdä suunnitelmia, mutta lopulta Berliini on se joka päättää, mitä tehdään.

Ja usein Berliini tietää paremmin, mikä sinulle on hyväksi, juuri nyt.


EDIT: Jälkikäteen ajateltuna päivän tapahtumat olisi voinut ennustaa jo tämän Spreeparkista saapuneen meilin perusteella: